Langankehyksistä sensomotoriseen kytkentään
Vuonna 1968 tietojenkäsittelytieteilijä Ivan Sutherland esitteli Harvardissa ja Utahin yliopistossa kattoon kiinnitettävän optisen kypärän – lempinimeltään Damoklesen miekka – joka piirsi fyysiseen laboratorioon kelluvan, hohtavan langankehyskuution. Kuutiossa ei ollut tekstuuria eikä varjoa, mutta katsojat pitivät sitä heti kiinteässä pisteessä huoneessa. Miksi? Koska aina kun he nojasivat vasemmalle tai astuivat lähemmäs, kuution viivat laskettiin uudelleen vastaamaan pään liikettä.
Vuosikymmeniä myöhemmin Jaron Lanier popularisoi ilmaisun "virtuaalitodellisuus" 1980-luvun lopulla VPL Researchissa, ja Carolina Cruz-Neira, Thomas DeFanti ja Dan Sandin esittelivät vuonna 1992 CAVE Automatic Virtual Environment -järjestelmän – ympäröivään projisointiin perustuvan huoneen, jossa pienet ryhmät saattoivat tarkastella yhdessä geologisia kerrostumia tai molekyylirakenteita ilman raskaita kypäriä. Kaikilla laitemuodoilla pätee yksi opetus: immersio syntyy vähemmän koristeellisista yksityiskohdista ja paljon enemmän sensomotorisista riippuvuuksista – tiiviistä yhteydestä kehon liikkeen ja maailman vasteen välillä.
Uskottavan läsnäolon kolme pilaria
Kognitiivisen tutkija Mel Slaterin tutkimus University College Londonissa ja Barcelonan yliopistossa erotteli virtuaalikokemuksen paikkailluusioon (olemisen tunne siellä) ja uskottavuusilluusioon (tapahtumien tuntuminen aidoilta). Nykyiset tekijät rakentavat nämä kaksi tunnetta konkreettisista suunnitteluratkaisuista:
- Liike-kuvaviive alle 20 millisekuntiin: Kun pääsi kääntyy, tasapainoelimistösi odottaa horisontin kääntyvän vastakkaiseen suuntaan lähes välittömästi. Khronos Groupin OpenXR-standardiin perustuvat nykyaikaiset ajoympäristöt käyttävät asynkronista aikavääristystä ja myöhäisvaiheen uudelleenprojisointia, jotta kuvat vastaavat pään kulmaa juuri ennen näytön piirtoa.
- Todellinen stereonäkö ja liikeparallaksi: Kullekin silmälle hieman siirretyn näkymän piirtäminen tuottaa vahvoja syvyysvihjeitä käden ulottuvilla, ja pään siirtyminen (pieni nojaus sivulta toiselle) paljastaa, mikä kaukainen harju on toisen edessä.
- Binauraalinen tilaääni: Silmä näkee vain kartion edessämme; korva tarkkailee koko 360 asteen palloa. Päähän liittyvät siirtofunktiot (HRTF) suodattavat äänen taajuuksia hienovaraisesti korvien muodon ja huoneen heijastusten mukaan, jolloin voit aistia, seisotko puisessa mökissä vai holvatussa kalkkikivilouhoksessa ennen kuin käännyt ympäri.